Viime viikkoina on puhuttu paljon työttömyydestä ja yhtä lailla työnantajien kokemuksista siitä, että tarjottu työ ei kelpaa.
Tämä yhtälö tuntuu kummalliselle, koska ansiotyön uskoisi aina olevan ihmiselle mielekkäämpi vaihtoehto, kuin työttömyyden.
Jokakesäinen esimerkki siitä, millainen työ ei ainakaan suomalaiselle kelpaa, on mansikanpoiminta. Mansikkaa poimimaan saapuu suomalaisille mansikkatiloille – myös Järvi-Pohjanmaalle – tuhansia poimijoita mm. Virosta, Ukrainasta ja jopa kaukoidästä.
Miten on mahdollista, että Suomeen kannattaa matkustaa satojen ja tuhansien kilometrien päästä muutaman viikon sesongiksi mansikkaa poimimaan, kun taas suomalaisen opiskelijan tai työttömän kannattaa mieluummin olla kotona harmittelemassa sitä, kun työtä ei ole, kuin ottaa sitä vastaan?
Mansikan poimijan työ on raskasta, kyllä. Sade kastelee tai poudalla paarmat kiusaavat, ja selkäänkin se sattuu. Ei ole kivaa?
Miksi sitten mansikkatiloilla näkee iloisia ilmeitä ja poimijat rupattelevat vilkkaasti ja valittelematta? Eikö työ olekaan heidän mielestään niin kamalaa?
Elintason nousu tuntuu olevan suorassa yhteydessä siihen, millaista työtä ihminen viitsii tehdä. Jo nyt esimerkiksi Virosta poimijoita on hankalampi löytää kuin ennen, koska elintaso on maassa parantunut. Ymmärrettävää, mutta silti surullista.
Missä on se vanha totuus, että kaikki työ on arvokasta. Eikö itse ansaittua rahaa ole mukavampi käyttää, kuin vastikkeetta saatua?
