Tänä keväänä (2.4-9.4) me Alajärven yläkoulun kansainvälisyyskerhosta matkustimme Koillis-Italiaan, pikkukaupunkiin nimeltä Monselice, viikoksi Erasmus-projektin tiimoilta.
Majoituimme paikallisen J.F. Kennedy-nimisen koulun oppilaiden perheissä. Suomesta meitä lähtijöitä oli 11 yhdeksäsluokkalaista oppilasta ja kaksi opettajaa, Pekka Kylkilahti ja Maria Hautamäki.
Italiassa vietetyn viikkomme sisältö oli monipuolinen ja täynnä erilaisia italialaisia nähtävyyksiä, jotka antoivat meille kuvan siitä, millainen maa Italia on, ja minkälaisia ihmisiä italialaiset ovat. Vierailimme esimerkiksi Venetsiassa, sekä yliopistokaupunki Padovassa.
Meille myös järjestettiin ohjattu ja yksityiskohtainen vierailu kirkonkelloja esittelevässä kellomuseossa. Huomasimmekin nopeasti Italian olevan täynnä historiallisia yksityiskohtia, muistomerkkejä ja rakennuksia, jollaisia Suomessa ei ole.
Yhtenä päivänä meille oli järjestetty pitsan kokkauskurssi italialaisen kokin johdolla ja opimme valmistamaan pitsan italialaisittain. Siinä olikin eroa suomalaiseen; italialaiset laittavat kinkun ynnä muut täytteet pitsan päälle kylmänä vasta paistamisen jälkeen! Tämä oli meille ihan uusi asia, ja jaksoimme ihmetellä sitä kauan.
Viikon aikana vietimme aikaa myös koulussa ja tutustuimme siihen, millainen italialainen koulukulttuuri käytännössä on, ja miten oppilaat koulua käyvät.
Suurimpia eroja Italian ja Suomen koulujen välillä tuntui olevan oppilaiden ja opettajien välinen suhde. Suomessa oppilaat puhuttelevat opettajia yleensä etunimellä ja heidän välillään vallitsee rento välittömyys. Italiassa opettajia puhuteltiin “professoreina” ja heidän sukunimillään.
Meille oppilaat totesivatkin koulussa olevan melko tiukat säännöt niin pukeutumisen kuin koulualueelta poistumisen suhteen.
Ihmettelimme myös sitä seikkaa, että Italialaisissa kouluissa oppilaat pysyvät samassa luokassa koko koulupäivän ajan ja vain opettajat kiertävät luokasta luokkaan. Suomessa asia menee toisinpäin.
Yksi ero oli myös se, että Italiassa koulua käydään lauantaisinkin. Se tietenkin vaikuttaa koulupäivien pituuteen, ja italialaisen koulupäivän kesto on keskimäärin kahdeksasta yhteen joka päivä.
Sää viikon aikana oli loistava, lämpötila oli joka päivä vähän yli 20 astetta. Kun me suomalaiset kuljimme t-paidoilla, italialaisilla oli takit ja pitkähihaiset, ja puolin ja toisin ihmeteltiin, että miten sitä noin tarkenee. “Hyvin”, vastasivat molemmat osapuolet.
Luonteeltaan italialaiset ovat sosiaalisia, aurinkoisia ja energisiä. Liekö se auringonvalon paljouden ansiota, vai tottumuskysymys, mutta huomasimme nopeasti, että italialaisilla on tapana valvoa paljon. Kouluviikollakin he kukkuvat myöhään, eikä väsymys ole ongelma.
Panimme myös merkille sen, että Italiassa ollaan lähes aina myöhässä. Siihen meillä oli totuttelemista, sillä itse pyrimme aina olemaan valmiina sovittuun aikaan, tai mieluummin vaikka vähän etuajassa.
Kaiken kaikkiaan matka antoi meille paljon. Se opetti meitä itsenäistymään ja ottamaan vastuuta omasta ehtimisestämme ja tavaroistamme. Toisenlaiseen kulttuuriin tutustuminen myös avarsi ajatusmaailmaa.
Kun asuimme perheissä, saimme kunnollisen ja syvemmän käsityksen italialaisten elämäntyylistä ja teimme siitä paljon havaintoja. Huomasimme esimerkiksi, etteivät italialaiset nuoret tee erityisemmin kotitöitä, eikä italialaisten miesten ja naisten suhde ole niin tasa-arvoinen, kuin Suomessa.
Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että Italiassa perheen äiti laittoi usein perheen isälle ruuan valmiiksi lautaselle, vaikka muut hakivat ruokansa itse. Tällaisia havaintoja emme olisi pystyneet mitenkään tekemään, jos olisimme majoittuneet hotellissa.
Uusien kokemusten saamisen lisäksi oli mukava saada puhua englantia ja huomata pärjäävänsä siinä. Pienen ensijännityksen jälkeen kielimuuri murtui ja loppuviikosta englannin puhuminen kävi yhtä sujuvasti kuin suomen puhuminen!
Tajusimme, että ei tarvitse olla niin täydellinen englannin kielessä, vaan peruskielitaito riittää mainiosti. Lisäksi oli helpottavaa huomata, etteivät italialaiset nuoretkaan englannissa mitään mestareita olleet, eikä itsensä nolaamista tarvinnut pelätä.
Majoittavien perheiden vanhemmat taas eivät puhuneet englantia lähes ollenkaan, mutta kielimuuri ei silti estänyt kommunikoimasta. Siksi tällaisten tilaisuuksien kohdalle sattuessa kannustankin ehdottomasti kaikkia kynnelle kykeneviä lähtemään rohkeasti matkaan!
Italialaisten nuorten kanssa oli helppo ystävystyä ja pian olimmekin jo tiivis kaveriporukka. Tämä teki kotiinlähdöstä haikeaa, mutta ikävää helpotti se, että tiesimme näkevämme muutaman viikon kuluttua uudelleen Suomessa.
Matkasta jäi upeita muistoja ja kiitollinen mieli. On mahtavaa, että meillä Alajärvellä on tilaisuus olla mukana tällaisessa projektissa. Kiitos siitä Pekalle ja Marialle!
Henna Pitkäkangas
