Pitkäperjantai on yksi hiljaisen viikon juhlapyhistä. Pitkäperjantai ajoittuu pääsiäistä edeltävälle perjantaille. Se on Kristuksen ristiinnaulitsemis- ja kuolinpäivä. Pitkäperjantai on kirkkovuoden ainoa surujuhla.
Pitkäperjantain raamatunteksteissä seurataan Golgatan tapahtumia. Jeesus ristiinnaulitaan ja hän kuolee. Jeesuksen kärsimystie päättyy.
Jeesuksen risti on kristitylle anteeksiantamuksen, sovinnon ja toivon merkki.
Jeesus kantoi ristille koko maailman synnin. Hän rakensi sovinnon Jumalan ja ihmisten välille ja avasi tien ikuiseen elämään. Jeesuksen ristinkuolema kutsuu myös meitä rakentamaan rauhaa ja sovintoa toistemme kanssa.
Kirkossa ei ole pitkäperjantaina ehtoollista, vaan vietetään sanajumalanpalvelus. Kellot ja urut vaikenevat. Alttari on vähäeleinen ja liturginen väri on musta. Riisutulla alttarilla on ristiinnaulitun kuva, krusifiksi. Kynttilät on sammutettu ja usein kokonaan poissa.
Kukkia ei käytetä lukuun ottamatta viittä punaista ruusua, jotka symboloivat Jeesuksen viittä haavaa. Useissa kirkoissa on myös klo 15 Jeesuksen kuolinhetken hartaus.
Lutherin kynästä
Luther kirjoittaa pitkäperjantaista tekstissä, jossa hän viittaa Vanhan testamentin lukukappaleeseen.
Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen. Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen. (Jes. 53:5)
”Nämä sanat on lausuttu painokkaasti, että omatuntomme pysyisi varmana ja vakuuttuneena eikä kuormittaisi itseään millään synnin kuvalla. Jumalan armelias tahto on, että arka omatuntosi ei kauhistuisi eikä antaisi kiduttaa itseään. Jumalahan tahtoo sinulle samaa hyvää kuin Herramme Kristus. Eihän hän halua tappaa sinua syntiesi tähden, jotka Kristus on jo ottanut kantaakseen.
Rakas omatunto, voit luottaa siihen, että Herra ja Isä taivaasta, sinun Jumalasi, on yhtä ystävällinen, armollinen ja hyväsydäminen sinua kohtaan kuin hänen Poikansa Kristus vapauttaa sinut kaikista synneistä.”
(Lainaus teoksesta: Martti Luther. Yksi armosta. 365 päivää Martti Lutherin seurassa. Käännös Anja Ghiselli. Kirjapaja 2010, s. 226-227).
