Tietokirjailija Kalle Kniivilä on kasvanut Outokummussa ja asunut pitkään Malmössä Ruotsissa ja Venäjällä. Isä Antero Kniivilä muistetaan vielä Lappajärvellä tiedonjanoisena poikana.
”Se Antero on etevä poika” kylän naiset kehuivat 1950-luvun alussa, kun hän oli lukenut kaikki kirjaston nuorten tietokirjat. Mitä lappajärveläiset juuret sinulle merkitsevät?
– Lappajärven kirjastoa olen itsekin kolunnut koululaisena, silloin tuli Kniivilän talossa vietettyä joskus pidempiäkin aikoja. Järviseutu on niitä harvoja paikkoja maailmassa, jossa Kniivilä-nimi osataan kyselemättä kirjoittaa oikein, ja jopa löytyy tienviitasta.
– Pelkästään siitä syystä olo siellä tuntuu kotoisalta, ja puheenparresta tulee aina mummola mieleen.
Ehdolla Suuren journalistipalkinnon saajaksi
Sait Putinin väkeä-teoksestasi vuoden parhaan tietokirjan palkinnon vuonna 2014. Mitä menestys merkitsee sinulle tehtyäsi jo pitkää uraa Venäjään keskittyneenä toimittajana?
– Kanava-palkinto vuonna 2014 oli tietenkin mahtava tunnustus, samoin se, että uusin kirjani oli tänä vuonna ehdolla Suuren journalistipalkinnon saajaksi.
– Kirjojen Suomessa osakseen saama huomio on ollut hieno asia minulle ehkä ennen kaikkea siksi, että olen sitä kautta saanut mahdollisuuden olla mukana erilaisissa yhteyksissä toimittajana ja tavata suomalaista alan väkeä. Suomi on tullut taas vähän lähemmäs, muutenkin kuin kesäloma- ja sukulointimaana.
Palkittua kirjaasi täydentävät Krim on meidän (2015) ja Neuvostomaan lapset (2016). Olet noussut yhdeksi johtavista Venäjästä kirjoittavista tietokirjailijoista Suomessa ja nykyisessä kotimaassasi Ruotsissa. Onko trilogialle odotettavissa jatkoa?
– Uusi kirja on tulossa, mutta se ei varsinaisesti ole jatkoa millekään, vaan ihan erillinen teos. Kirjan nimi on ”Tanjan katu”, se kertoo tavallisten ihmisten elämästä erään kadun varrella Pietarissa vuosina 1917-2017. Tarkoituksena on saada se kirjakauppoihin sopivasti lokakuun vallankumouksen satavuotispäivän alla.
Venäläinen näkökulma esille
Neuvostomaan lapsissa lainaat virolaisen Kaitseliitin Reitelmannia, jonka mukaan ”Virossa loisii jo 300 000 tänne sopeutumatonta ryssää”. Kuinka yleinen tällainen mielipide Baltiassa on ja miten alueella asuva venäläisjuurinen vähemmistö siihen suhtautuu?
– Meitä on moneksi, ja niin on virolaisiakin. Yleisesti ottaen vihamielinen suhtautuminen venäläisvähemmistöön on kuitenkin minun mielestäni laantunut huomattavasti sitten 1990-luvun alkuvuosien.
– Nuorempi sukupolvi ei enää muistele neuvostoaikojen vääryyksiä samaan tapaan kuin vanhemmat, ja monet vanhemmatkin ovat tunnekuohun hieman helpotettua todenneet, että ei jokaista yksittäistä venäläistä sentään voi syyttää kaikista Neuvostoliiton synneistä. Mutta kyllä Baltian venäjänkielisten ja valtaväestön välillä yhä jonkinlaista kyräilyä on, suuntaan ja toiseen.
Jokaisessa kirjassasi olet haastatellut kymmeniä ja taas kymmeniä ihmisiä. Teet havaintoja ja raportoit kaikesta lähes tieteellisen tarkasti. Kuinka pystyt säilyttämään objektiivisuutesi ja välttämään samastumiseen paikallisiin ihmisiin, vaikka vietät pitkiä aikoja heidän kanssaan?
– Jossakin mielessä haastateltaviin pitää aina yrittää samastua. Heitä täytyy yrittää kuunnella ja ymmärtää omista lähtökohdistaan. Kaikissa kirjoissani lähtökohtana on ollut se, että yritän saada lukijan näkemään asioita hieman myös venäläisten näkökulmasta.
Mutta oma näkökulmani on toki usein hieman toinen, eikä se minnekään katoa, vaikka pyrinkin kuuntelemaan haastateltaviani.
Itäkylän lakkijuhlat väliin
Miten neuvoisit kansainvälisestä toimittajan urasta kiinnostunutta nuorta eteläpohjalaista?
– Kielten opiskelu kannattaa aina. Itse en kouluaikana aluksi ollut kovinkaan innostunut ruotsin opiskelusta, mutta hyvä opettaja lukioaikana innosti, ja nyt olen jo vuosia tehnyt toimittajan työtä ruotsin kielellä. Venäjääkin aloin lukea jo yläasteella, mutta kunnolla opin sitä vasta kun vietin puoli vuotta kieliharjoittelijana silloisen Leningradin yliopistossa. Ei ihmisten kanssa voi puhua ellei osaa heidän kieltään.
Lopuksi, aiotko käydä sukulaispoikiesi lakkijuhlissa Ammesmäentiellä?
– Viime vuosina en ole Suomeen kovin usein ehtinyt, ja Lappajärvelle sitäkin harvemmin. Lakkiaisjuhlat meillä on tänä vuonna omasta takaa täällä Skånessa, joten Itäkylän juhliin en valitettavasti ennätä.
T. Tyynelä
