Soinin Kukonkylässä kasvanut ja sinne 29 Kanadan vuoden jälkeen palannut Tauno Alkula on tyytyväinen mies. Hänen elämänsä on ollut sisällöltään rikasta, vaikka aineellisesti se ei aina ole sitä ollut.
– Lähdin Kanadaan 26 -vuotiaana vuonna 1964 rahan puutteen takia. Tässä kotona oli ollut jopa irtaimiston pakkohuutokauppa ja työtä oli tarjolla vain vähän. Moni lähti Ruotsiin, mutta monet myös Kanadaan.
Luottoa nuoreen mieheen löytyi sen verran, että hän sai Osuuskassasta lainaksi rahaa, joilla pääsi matkustamaan Kanadaan. Kanadassa jo pidempään ollut naapuri kirjoitti Taunolle vuoden työtakuun, joka tarvittiin, jotta matkaan saattoi lähteä.
Reissu vei nuoren miehen ensin metsätöihin Island Lakeen Keski-Ontarioon. Reissuun lähdettiin naapurin Laurin kanssa ja ajatus oli olla Kanadassa kaksi vuotta tienaamassa.
– Tienestit oli vissiin niin huonot, että siinä menikin 29 vuotta, Tauno nauraa. Lauri Puiras ei palannut koskaan pysyvästi Suomeen, vaan kuoli Kanadassa. Hänen poikansa Reijo edusti aikanaan Kanadaa hiihdossa olympialaisissa saakka!
Tienestien huonoudesta paluun lykkääntyminen Taunolla ei johtunut. Mies viihtyi uudessa maassa ja siirtyi Island Lakelta Sudburryyn ja sieltä aikanaan British Columbiaan Vancouveriin, joka oli mukava kaupunki.
Metsätyöt olivat vaihtuneet nopeasti metsässä tapahtuneen onnettomuuden myötä kuorma-autonkuljettajan hommiin nikkelikaivoksella ja taas metsänuudistukseen, jopa saunojen tekoon ja edelleen Timberjackille. Aika kului niin, että ensimmäinen Suomen vierailu lähdön jälkeen sai odottaa 16 vuotta.
Suomen reissun jälkeen Tauno innostui osakekaupoista, mutta palasi pian metsätöihin. Tulipa hänestä myös filmitähti hetken ajaksi Danger Bay -sarjaan! Sitä esitettiin Suomessa Vaarojen lahti -nimisenä. Kokemus oli mielenkiintoinen ja siitä sai palkkionkin.
Suomeen Tauno palasi vuonna 1993, koska hänen äitinsä tilanne oli muuttunut sellaiseksi, ettei hän voinut enää asua yksin. Kotitila oli Taunon nimissä ja koska kotiinpaluu oli aina ollut mielessä, ratkaisu oli melko helppo.
– En kadu lähtöäni enkä kadu paluutani. Silti voin sanoa, että jos äidin tilanne olisi ollut toinen, niin tuskinpa olisin takaisin Suomeen palannut.
– Viimeisenä päivänäni Kanadassa olin harventamassa mäenrinteessä. Alkoi tulla iltapuoli ja harventamatta oli enää pieni palstan nurkkaus. Moottorisaha vaati vielä yhden tankkauksen.
– Tiesin, että se olisi viimeinen ilta siinä maassa. Istuin mättäällä ja mietin, että nyt on sitten Kanadan steikki tehty, ja tähän se nyt loppuu.
– Muistelin, mitä kaikkea siihen oli mahtunut. Paljon oli matkalle jäänyt hikeä, jonkin verran verta mutta ei kyyneleitä.
– Nousin vielä ja sahasin palstan viimeisen nurkan. Siinä se sitten oli. Reppu selkään, saha olkapäälle ja marssi autotien varteen, josta lähdettiin kämpille samoin kuin muutkin.
Tauno Alkula oli pärjännyt Kanadassa mainiosti, sillä hän oppi muutettuaan nopeasti kielen ja seurallisena miehenä sai paljon ystäviä. Elämä sujui mukavasti, koska mies ei koskenut viinaksiin edes nuorena, mikä oli monen muun töihin tulleen poikamiehen tuho.
Silti ongelmia sopeutumisessa takaisin Suomeen, Kukonkylälle kauas palveluista ei ollut. Suomi oli kovin erilainen maa kuin 29 vuotta sitten lähtiessä. Maatalous oli koneellistunut voimakkaasti, laajakaista oli tulossa tupiin ja kaikkiaan tekninen kehitys oli ollut valtavaa.
– Mutta voi miten mukavaa oli kuunnella oikeaa Kukonkylän murretta!
Muuten Kanada ja Suomi ovat Taunon mielestä melko samanlaisia, rentoja paikkoja, joissa sosiaalihuolto ja monet muut asiat hoidetaan samantyylisesti.
Kirja yhteistyön tuloksena
Kanadan vuosien monet sattumukset ja tapahtumat Tauno kokosi kirjaksi veljensä Tapanin avustuksella.
Kirjan nimenä on ”Kolmekymmentä vuotta Kanadan metsissä – Paljon hikeä, vähän verta, ei kyyneliä” ja sitä voi ostaa mm. Taunolta itseltään. Kirja on saatavilla myös sähköisenä ja sen on kustantanut BoD – Books Of Demand, Helsinki.
Uunituore kirja kätkeekin sivuilleen monenlaista sattumusta, onhan Tauno kahdesti onnistunut selviämään karhun hyökkäyksestäkin ja myös katujen raaka laki tuli tutuksi. – Nuukana miehenä asuin Vancouverissa halvassa asunnossa levottomalla alueella. Ikkunasta katsoessa oli kuin olisi elokuvaa seurannut, Tauno kuvailee monenkirjavan väen asuttamaa aluetta kirjassaan.
Jos jotain noilta menneiltä vuosikymmeniltään Tauno nyt harmittelee, niin sitä, ettei tullut aikanaan juteltua enemmän niiden intiaanien kanssa, joihin hän reissullaan tutustui ja ystävystyi. Vasta jälkikäteen on alkanut mieleen nousta ajatus, että olisi ollut hyvä kysellä heiltä enemmän siitä, millaista alkuperäiskansojen elämä Kanadassa oli ollut.
– En ole paluun jälkeen tuntenut kaipuuta Kanadaan. Joskus lumisateella ja pakkasella tietysti tulee mieleen, että nyt olisi Vancouverissa paremmat olot. Sen kummempaa kaipuuta siihen ei kuitenkaan sisälly.
Tuula Jokiaho
