Ukrainasta kotoisin oleva Anna Fesenk ei unohda ikinä päivää, jolloin ensimmäiset pommitukset alkoivat hänen kotikaupungissaan Kharkivissa.
– Heräsin aamulla viideltä räjähdysten ääniin. Ymmärsin heti, että kaupunkiimme on hyökätty.
Siitä hetkestä alkoi uudenlainen todellisuus. – Ensimmäisinä päivinä yritimme sopeutua jatkuviin räjähdysten ääniin ja valtaviin jonoihin ruokakaupoissa. Pankit ja apteekit olivat kiinni.
– Helmikuun lopulla tilanne muuttui vielä kauheammaksi. Asuintaloja pommitettiin ja paljon ihmisiä kuoli. Jotkut piilottelivat rakennusten pommisuojissa, kun taas toiset menivät piiloon katujen alle kaivettuihin metrotunneleihin. Teimme päätöksen viedä poikamme Bogdanin, 6, Suomeen mieheni Serhiin opiskelupaikkakunnalle Lappajärvelle, sanoo Anna.
Vapaaehtoiset vaaransivat henkensä auttaakseen maasta pakenevia
Anna kertoo, että matka ei olisi ollut lainkaan mahdollinen ilman paikallisten vapaaehtoisten apua.
– Olen tässä, koska rohkeat ukrainalaiset vapaaehtoiset vaaransivat henkensä auttaakseen ja pelastaakseen ihmisiä. Eräskin heistä vaaransi henkensä ja auttoi meidät Kharkivin juna-asemalle, vaikka matkalla olikin riski joutua keskelle pommituksia.
– Meidän täytyi ensin matkustaa Itä-Ukrainasta Länsi-Ukrainan puolelle päästäksemme Puolaan. Olimme onnekkaita, kun pääsimme junaan vain neljän tunnin odotuksen jälkeen ja saimme paikan Länsi-Ukrainaan menevään junaan.
– Saimme yhden istuimen meille molemmille, hyvin vanhasta ja kylmästä junavaunusta. Lämpötila vaunussa ei noussut plussan puolelle koko matkan aikana, sanoo Anna.
Annan mukaan kaikki eivät olleet istumapaikan suhteen yhtä onnekkaita, vaan joutuivat istumaan kylmällä ja likaisella lattialla. Lapset joutuivat nukkumaan lattialla. Pommiuhan vuoksi myös kaikki junan valot pidettiin sammutettuina. Matkustaminen Länsi-Ukrainan Ternopilin kaupunkiin kesti kaksikymmentä tuntia.
– Perillä jälleen joukko vapaaehtoisia piti meistä huolta ja antoivat meille lämmintä ruokaa ja juomaa. Sen jälkeen he auttoivat meitä etsimään auton, jonka kyydissä pääsimme Puolan rajalle. Odotimme useita tunteja päästäksemme rajan yli jatkaaksemme matkaa Suomeen, mutta olimme silti onnekkaita. Jotkut joutuivat odottamaan koko päivän tai kaksikin päivää, kertoo Anna.
Matka Kharkivista Lappajärvelle oli pitkä ja raskas, mutta Anna sanoo olevansa äärettömän kiitollinen kaikesta saamastaan avusta. On pelottavaa, kun mukana on vain yksi repullinen tavaraa.
– Mieheni koulu on järjestänyt meille ruokaa, vaatteita sekä paikan, jossa asua, kiittää Anna.
Ajatukset ovat tuhoutuneessa kotikaupungissa
– Äitini päätti jäädä Kharkiviin ja kieltäytyi lähtemästä kotoaan. Kaunis kotikaupunkini on pilattu. Kauniit puistot, historialliset alueet, tehtaat, talot ja yliopistot ovat nyt tuhottu. Viattomia ihmisiä kuolee joka päivä.
Pahinta on kuitenkin sodan pelottamat lapset. – Toivon, että he jonakin päivänä voisivat unohtaa sireenien ja räjähdyksien äänet.
Jokainen ukrainalainen haluaa vain yhtä asiaa: että tämä sota loppuisi, sanoo Anna.
Johanna Korkea-aho
