Raja on kirjoittajan ystävä. Aika ja ennakkoon asetettu merkkimäärä ovat rajoja ja ystäviä, mutta tyhjän paperin syndrooma eli aloittamisen hankaluus ei tosiaankaan.
Villa Väinölässä järjestetyssä Raja on kirjoittajan ystävä -työpajassa opittiin harjoitusten kautta, miten erilaiset rajoitukset auttavat kirjoittamaan: aloittaa voi mistä tahansa. Jopa lopusta. Etäännyttämistäkin harjoiteltiin eli kerrottiin itsestä kolmannessa persoonassa.
Kirjoitustyöpajan ideoi Villa Väinölässä kirjaa kirjoittamassa ollut Annu Kekäläinen. Hän on Helsingissä asuva kirjailija ja dokumentaristi, joka on mentoroinut Helsingissä Kokemusjakamossa syrjäytymisvaarassa olevia nuoria.
Villa Väinölän työpajassa hän käytti hyväkseen luovan kirjoittamisen oppaista ammentamiaan tehtäviä. Ne olivat visaisia, silmiä avartavia ja niistä sai jokainen pajassa ahkeroinut eväitä kirjoittamiseen.
Inspiraatiota hakemassa
Alajärveläisellä Sisko Uusipaikalla ja Leivonmäellä asuvalla Erica Svärdillä on kokemusta kirjoittajapiiristä.
– Lähdin etsimään työpajasta uutta inspiraatiota, Uusipaikka valotti.
Hän haluaisi kirjoittaa lyhyitä kirjoitelmia ja novelleja. Kauppatieteilijä Svärdillä on tietokirjoittamisen tausta. Svärd on kuulunut jyväskyläläiseen Kynärit-runoryhmään. Hän kertoo kirjoittavansa proosatyypin runoja ja työstäneensä henkilökohtaiseen elämäänsä kuuluvia asioita runojen kautta.
Ensimmäiseksi tehtäväksi työpajalaiset saavat runon, jossa rajoituksena toimii joko sana tai sanarykelmä. Kirjoittaa saa mistä vain. Ensin pitää valita viisi sanaa ja sitten kolme sanaa lisää. Lista täydentyy kolmella adjektiivilla ja kahdella verbillä sekä ja-sanalla ja olla-verbillä. Sanoja saa taivuttaa ja jokaista sanaa tulee käyttää. Listan ulkopuolelta ei oteta sanoja.
– Älkää miettikö sanoja liikaa. Näistä sanoista kirjoittakaa runo tai proosaruno, kannustaa Kekäläinen.
Runouteen vähemmän perehtyneen toimittajan syke nousee. Miten niin älkää miettikö sanoja liikaa? Pakostakin miettii, ja siksi tehtävä laittaa myös ajatuksen laukkaamaan. Kotiseutu, ruohikko, valo, ilo, tulevaisuus.
Mielenkiintoinen, värikäs, kiiltävä. Vakuuttaa, uskaltaa. Ja, olla. Ehkä niistä syntyi proosaruno, mutta enemmänkin on vain irrallisia sanoja peräkkäin, sanojen taivuttaminenkin jäi puolitiehen.
Toisilla työpajaan osallistuneilla teksti soljui ajatuksia herättäviksi runoiksi. Ei voi olla kateellinen vaan iloinen. Ehkä jonakin päivänä saan ulos runon, joka ei ole pelkkä sanajono tai lapsille tarkoitettu onnitteluvärssy.
Etäännyttämistä käsitelleen tehtävän kohdalla Annu Kekäläinen tekee havainnon työpajaan osallistujista:
– Huomaa helposti, että olette kirjoittaneet. Aloititte nopeasti kirjoittaa ja kirjoititte mielellänne.
Kuvamuistosta sanatulvaksi
Ennakkotehtävänä työpajaan osallistujat olivat saaneet ottaa mukaan vanhan valokuvan. Kuvasta tehtiin muistiinpanoja ja sitten sai kertoa vapaasti, mitä kuvassa tapahtuu.
Annu Kekäläinen antoi tehtäväksi lisätä tekstiin yhden värin, yhden ääneen lausutun virkkeen ja asian, joka jää kuvan ulkopuolelle. Yksi työpajaan osallistuja oli tuonut mukanaan vanhan kuvan, jossa esiintyviä ihmisiä hän ei tunne.
Toinen oli tuonut kuvan, johon oli ikuistettu useampi sukupolvi. Kuva lähetettiin myöhemmin perheen isälle Amerikkaan.
Omassa kuvassani on neljä serkusta, parivuotiaasta viisivuotiaaseen. Ollaan totisia, Joulupukki on juuri käynyt mummolassa. Istun kuvassa serkkupojalta lainattu intiaanipäähine päässä. Pikkusiskoni puree juuri saamansa nuken kättä ja serkkutyttöni puristaa omaa nukkeaan. Serkkupoikani ihmettelee minun paketistani tulleen Tiitiäisen tarinat -kirjan kantta.
Kirjaan tekstiin papan paistaman kinkun tuoksun ja sinisen sohvan, jonka päällä istumme. Aikuiset sanovat, että istukaa paikoillanne. Kuvan ulkopuolelta muistan pettymyksen, kun lahjojen joukosta ei paljastunutkaan pulkkaa.
Edellinen oli mennyt rikki, kun sitä oli vedetty kerrostalon hiekkapihalla. Ihmettelen, että miksi Joulupukilla oli papan kävelykeppi ja lahjat oli laitettu mummon pyykkikoriin. Aikuiset selittivät asiat parhain päin. Harmi, että isän piti lähteä kolaamaan mummon naapurin pihaa siinä vaiheessa, kun odotimme Joulupukkia saapuvaksi. Kuva tulvii muistoja.
Uutta intoa
Työpajaan osallistujat summasivat parituntisen ideointi- ja kirjoitusrupeaman jälkeen saaneensa sitä, mitä tulivat hakemaan. Erica Svärdille paras anti oli jakaa kirjoittamista toisten kanssa.
– Oli todella innostavaa ja tosi kiva kirjoituspurskahdus. Oli myös kivaa jakaa kirjoitusfiiliksiä tuntemattomien kanssa. Innostun aina ryhmässä kirjoittamisesta.
Svärd kertoo hyödyntävänsä iltapäivän oppeja tulevissa teksteissään.
Annu Kekäläisen mielestä kirjoitustyöpaja oli mukava tilaisuus.
– Kaikki osallistujat olivat hieman iäkkäämpiä ja uskalsivat lukea omia tekstejään. En ole pitkään aikaan vetänyt ryhmiä. Olin unohtanut, miten mukavaa se on.
Toista ennakkoon annettua tehtävää emme ehtineet tehdä. Siinä Kekäläinen oli pyytänyt osallistujia kirjaamaan ylös viimeisen virkkeen kirjasta, elokuvasta tai lehtijutusta, josta pitää. Viimeinen virke oli tarkoitus heittää tekstin alkuun. Tekstimuoto olisi ollut vapaa dialogista dokumentaariseen tekstiin.
Valitsin Näkemiin vaan, Muru -televisiosarjan ekstratuotantokauden viimeisen jakson viimeisen repliikin. Sen sanoo Britannian Newcastlessa asuva muurari Neville Hope (Kevin Whately) Saksaan matkalla olevan laivan peräkannella.
– Auf Wiedersehen, Pet!
Virpi Poikelin
