Skrabb-Tallbackan suku viettää heinäkuun ensimmäisenä lauantaina Alajärvellä Rokulipäivien aikaan seitsemättä sukujuhlaansa. Ensimmäinen vietettiin Tallbackanniemellä 1958 Viitaniemen talossa, jossa kahvitettiin peräti 350 henkeä.
Etelä-Pohjanmaalla ja sen Järviseudulla pidetään joka vuosi useita suurten sukujen kokoontumisia. Skrabb-Tallbackan sukuun kuuluva psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen kannustaa ihmisiä lähtemään sukujuhliin, sillä tietoisuus juurista antaa henkisiä rakennuspuita.
– Sukujuhliin kannattaa mennä aina, kun kutsu käy, koska silloin voi vielä saada tietoa suvusta ja luoda ja suhteita suurempaan sukuverkostoon. Moni kiinnostuu suvusta vasta kun suvun vanhimmat eivät enää ole kertomassa, ja sitten harmittaa.
Keltikangas-Järvisen mukaan oman suvun tunteminen on tärkeimpiä minuuden rakennuspuita.
– Ihmisen minuus on aina sidoksissa muihin ihmisiin. Ihminen voi ihannoida itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, mutta oman itsen rakentaminen irrallaan muista on mahdotonta. Sekä sukuun sitoutuminen että siitä irtisanoutuminen ovat yhtä lailla oman itsen asemointia suhteessa toisiin.
Ihmisellä on tietenkin oikeus valita, keihin samastuu ja sitoutuu. Jos ei koe sukua itselleen tutuksi tai tärkeäksi eikä halua olla sukunsa kaltainen, ei ole pakko.
– Äärimmäisen itsenäisyyden valitseminen voi kuitenkin johtaa kääntöpuolena irrallisuuteen ja yksinäisyyteen, mikä on tämän ajan merkittävimpiä ongelmia.
Samat kokemukset, eri tulkinnat
Sukujuhlien arvo on siinä, että tapaa ihmisiä, joilla on samaa taustaa ja samoja kokemuksia.
– On kiinnostavaa, että samat kokemukset muistetaan ja tulkitaan usein eri tavoin. Jopa samassa perheessä kasvaneilla sisaruksilla on erilaiset tarinat perheenjäsenistä.
Sukujuurten etsimisestä on tullut jopa tosi-tv-ohjelmien aihe ja julkkisten ylpeyden aihe. Mitä se kertoo tämän päivän Suomesta?
Keltikangas-Järvisen mielestä se on vastareaktio nykymenoon, joka sairastuttaa länsimaita.
– Yhteiskunnan laineet ovat pitkään vieneet kohti äärimmäistä vapauden tavoittelua. Se on johtanut postmoderniin yltiöyksilöllisyyteen ja yksinäisyyteen, jossa ihminen ei tunne kuuluvansa mihinkään. Nyt laineet alkavat lyödä takaisin, sillä ihmiset alkavat kaivata tervehdyttävää yhteyttä muihin. He haluavat kuulua johonkin, vaikkapa sukuun.
Yksinäisyyden kokemus on Keltikangas-Järvisen mukaan nuorten ihmisten kolmen tärkeimmän ongelman joukossa.
– Ennen ei yksinäisyydestä puhuttu juuri lainkaan. Oli tietenkin oikeaa, konkreettista yksinäisyyttä, jos läheiset ja ystävät olivat kuolleet. Mutta nykyisin eletään sosiaalisen median kautta verkostoituneempina kuin koskaan. Silti monet nuoret kärsivät yksinäisyydestä. Perheen ja sukujen arvo on alkanut vahvistua.
Entä jos suvussa on paljon ikäviä asioita, kuten syrjäytymistä tai rikollisuutta? Voiko tietoa kurjista juurista kääntää voimaksi ja kasvun eväiksi?
– Kaikista suvusta löytyy värikkäitä persoonia ja ikäviäkin vaiheita, ja minusta se on mielenkiintoista. Jos sukuselvityksissä tulee eteen paljon murhetta ja menetyksiä, se herättää tunteita ja vahvistaa myötäelämisen kykyä. On tervehdyttävää tuoda entisajan elämää päivänvaloon.
Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse päästää ihon alle.
– Oman lähiperheen suhteet vaikuttavat meihin suoraan, mutta kauempana olevista suvun tapauksista voi lukea etäämpää ja järkiperäisesti, kuin lukisi kiinnostavaa historiallista romaania. Niiden kautta oppii ymmärtämään elämää. Ei ole mitään syytä hävetä esipolviaan. Jos kokee sukuhäpeää, omaa tunnettaan voi tarkastella kiinnostuneena: miksi häpeän sitä, mihin en ole syypää?
Toisaalta myönteisistä persoonista ja menestystarinoista voi ottaa esimerkkiä ja innoitusta. Ne voivat olla suuri voiman ja kasvun lähde, ja niitä kannattaa ilman muuta kertoa.
– Oman maakunnan mainetta ja menestystarinoita me olemmekin täällä oppineet käyttämään kollektiivisen itsetunnon vahvistamiseen. Näin me pohjalaiset olemme toimineet, tällaisia me olemme!
Kuvat ja tarinat kertovat skrabbilaisten luonnosta
Skrabb-Tallbackan sukujuhlassa toimittaja Heli Karhumäki kertoo kuvin ja tarinoin, millaiset persoonat luovat suvun hengen. Sen jälkeen viisi suvun jäsentä kertoo vaikuttavimpia sukumuistojaan. Yksi keskustelijoista on Keltikangas-Järvinen.
– Suvun kautta ihmiselle avautuu kokonainen psykologinen kenttä! Minä olen pohtinut paljon, ketkä ihmiset ovat vahvimmin luoneet suvun hengen, ja miksi minä ja jotkut serkkuni olemme kokeneet esimerkiksi isoäitini Alexandra Keltikankaan aivan eri tavoin. Toisten mielestä hän oli nöyrä ja vaatimaton, eihän hän sitä ollut, vaan määrätietoinen ja itsevarma emäntä!
Skrabb-Tallbackan sukujuhlassa esitetään kuvallisin tarinoin suvun värikkäitä vaiheita, myös niitä, joissa on jouduttu napit vastakkain lain ja järjestyksen kanssa. Puhumisen tapa kulkee perheissä perintönä, ja Keltikangas-Järvisen omaa sukuperintöä on suorapuheisuus.
– En mieti, miten asiat pitäisi sanoa, jotta minusta tykättäisiin, vaan sanon niin kuin ne ovat. Jos olisin halunnut diplomaattiuralle, siitä olisi tullut varmasti suomen lyhin ura.
– Minua kiinnostaa, mitä elämässä on oikeasti tapahtunut! En jaksa silotella ja kaunistella asioita. Mutta kaikki eivät ole tottuneet sellaiseen. Jos kotona on arka puhumisen tapa, lapsi voi ahdistua suorasta puheesta ja ikävien asioiden käsittelystä. Mutta avoimuuteen voi oppia. Jos en voisi puhua serkkujen kesken niin kuin asiat ovat, en niihin tapaamisiin tule!
Heli Karhumäki
