Toisen romu on toisen aarre – tämän sananparren tuntevat Taija ja Marko Kaukola Lehtimäeltä. He ovat monet kerrat ehtineet pelastaa parempaan talteen jotain, mitä toinen on hylännyt romuna, mutta moni tavara päätyy edelleen roskikseen, kun sille ei anneta arvoa.
Taija ja Marko ovat keräilijöitä sanan varsinaisessa merkityksessä. He eivät kerää jotain tietynlaista tavaraa siksi, että sen kerääminen on muodissa, vaan he etsivät juuri sellaista romua mikä heitä itseään kiinnostaa.
Marko kertoo keränneensä ”romua” aina, ja Taija taas on kierrellyt kirppareita ja etsinyt silmäänsä miellyttäviä kauniita esineitä. Kun pariskunta muutti samaan osoitteeseen kahdeksan vuotta sitten, keräilyharrastus räjähti käsistä.
– Vieraillessani Markon luona ensimmäistä kertaa, hän näytti minulle vähän nolona autotallinsa sisällön. Mutta minähän innostuin! Halusin heti päästä tutkimaan, mitä kaikkea hienoa tavaraa hän on kerännyt, Taija muistelee.
Marko tunnustaa, että autotalliin kertyneen kokoelman esittely silloiselle tyttöystävälle oli jännittävä hetki. Keräilyä joko ymmärtää tai sitten sitä ei ymmärrä. Taija ymmärsi, ja kaikki muu taisikin sitten olla tähtiin kirjoitettua.
Nyt vuosia myöhemmin molemmat myöntävät, että näin innokasta keräilyharrastusta ei varmasti kestäisi, jos se olisi harrastus vain toiselle.
Rompetorit kutsuvat
Kun kumpikaan ei jarrutellut, niin tavaraa alkoi kertyä. Rompetorit lähellä ja kaukana ovat tulleet tutuiksi ja kauppaa tehdään, kun vastaan tulee jotakin sellaista, joka itseä miellyttää ja hinta on oikea.
Tinkimään Taija ja Marko eivät juurikaan innostu. Myyjä laittaa hinnan ja jos se on sopiva, kaupat syntyvät.
Keräilytavaroissa hinnat elävät sen mukaan, mihin suurimman keräilijäjoukon kiinnostus kohdistuu. Yleensä hinnakkainta on 30-40 vuoden ikäiset tavarat, sillä moni keräilee tavaroita, joita muistaa lapsuudestaan.
Rompetoreja Kaukolat kiertävät kesällä kaikki viikonloput ja lomat. Kevään tullessa alkaa odotus nousta. Kesällä rompetoreja järjestetään niin paljon, että kaikkiin ei ehdi, vaikka haluaisikin. Lisäksi Taijalla on harrastuksena bändihommia, joissa Markokin on mukana, ja sekin vie oman aikansa.
Mutta mitä kaikkea sitten kerätään? Markolla tärkein punainen lanka on kerätä kaikkea mahdollista autoiluun tai yleensäkin kulkemiseen liittyvää. Tämä kattaa sisälleen niin öljy- ja jarrunestepurkit, polttimot, rekisterikilvet, kyltit kuin vanhat autotkin. Lisäksi hän kerää kaikkea mahdollista Lehtimäkeen liittyvää.
Taija etsii kauniita, omaa silmää miellyttäviä esineitä. Viime aikoina hän on huomannut keräilevänsä Wilbur -nukkeja, joita on kertynyt 50 kappaletta. Lisäksi hän kerää bändinappeja, jotka ovat peräisin pääsääntöisesti -90 luvulta. Niitäkin on kertynyt jo noin 70 kappaletta.
Lisäksi Taija tsekkaa aina avaimenperät, pullonavaajat ja muun pikkutavaran.
Kaikista itse keräämistään tavaroista huolimatta rakkaimmiksi esineikseen Taija mainitsee kuitenkin ne, jotka hän aikoinaan pelasti mummolastaan. Markolle taas kokonaisuus merkitsee eniten, sinnikkäästi ja määrätietoisesti kerätyt esineet saman aihepiirin ympäriltä.
Raadoista museoautoksi
Kun kaksi ihmisitä kerää tavaraa aktiivisesti, alkavat seinät tulla vastaan. Taijalla ja Markolla tätä huolta ei ole ainakaan hetkeen, sillä muutama vuosi sitten he ostivat kotinsa läheltä ison hallin, josta löytyy tilaa keräilytavaroille kuin autonraatojen kunnostukseenkin.
Raato on oikea sana kuvaamaan niitä autoja, joita Marko on kunnostanut. Autonraatoja hankitaan tiukan rajauksen mukaan, sillä kiinnostavia ovat yleensä vain Vauxhallit, Bedfordit ja Opelit – tai joku todella mielenkiintoinen näiden ulkopuolelta.
Tällä hetkellä Markolla on työn alla Bedford pakettiauto vuodelta 1966. Autoa on kunnostettu viimeiset 2,5 vuotta ja tavoitteena on päästä sillä museorekisteröitynä vappuajelulle.
Tänä vuonna Taijan talviloma menee Bedfordin parissa, sillä hän tekee silloin auton penkkien verhoilut. Myös Marko hallitsee verhoilutyöt ja pariskunnalla on asiassa niin samanlainen käsiala, että he voivat tehdä samankin auton verhoiluja sujuvasti.
Bedford oli työn alkaessa kauhea ruosteläjä, mitä ei tällä hetkellä uskoisi. Kaikki on uutuuttaan hohtavaa ja Marko on tehnyt lähes kaiken työn itse lukuun ottamatta pintamaalausta ja moottorin koneistusta.
Museoautoja Marko on kunnostanut kaikkiaan jo kuusi kappaletta sekä yhden Opelin Taijalle, joka on normaalissa rekisterissä.
Autot, kuten kaikki mutkin keräämänsä tavarat Marko ja Taija pitävät itse, niitä ei ole hankittu myytäväksi. – Keräämme itsellemme, emme myyntiin. Vain silloin, jos saamme jossain isommassa erässä mukana kaksoiskappaleita jostain, jota meillä jo on, vaihdamme sen johonkin muuhun.
Muutenkaan harrastusta ei tehdä isolla rahalla. Ylihintoja ei makseta ja kerätyt tavarat ovat pääasiassa sellaisia, joihin suurella yleisöllä ei ole kiinnostusta.
Reissua, iloa ja pettymyksiä
Reissua Kaukolat tekevät rompetoreille vetäen perässä vanhaa asuntovaunua, jossa on hyvä yöpyä. Matkalle pyritään lähtemään päivää ennen tapahtumaa, jotta on aikaa pysähtyä kotikirppiksille.
Niistä tehdään usein parhaat löydöt, joskus jopa sellaista ”romua” jota myyjä ei ollut edes ajatellut myyntiin.
– Kunpa pääsisikin tekemään ”mummolatyhjennyksiä”, niistä löytäisi ihan parhaita aarteita, Taija sanoo ja Marko jatkaa haaveillen vanhoista, lopetetuista korjaamoista. Ne olisivat hänelle todellinen aarreaitta, moni omistajan romuna pitämä esine voisi hyvinkin lähteä kokoelmiin.
Sama juttu on vanhojen kauppojen kanssa, omistaja ei voi arvatakaan mitä kaikkea kokoelmiin voitaisiin niistä kerätä!
Varsinaisille rompetoreille Kaukolat menevät avoimin silmin, etsien harvoin jotain tiettyä esinettä. Myyjien pöydät kierretään ja katsotaan, löytyykö jotain.
Kun löytyy, on se aina iloinen juttu. Mutta joskus pitkä kiertely isolla rompetorilla ei tuota yhtään löytöä. Se on pettymys, etenkin jos paikkaan on ajettu pitkän matkan takaa.
– Silloin asia pitää ottaa siltä kannalta, että on kuitenkin kiva olla reissussa!
Reissua on tehty myös Viron rompetoreille, mutta niistä ei yleensä osteta kovinkaan paljoa. Virossa tarjolla on runsaasti venäläisperäistä tavaraa, jota Kaukolat eivät kerää.
Viimeinen löytö oli mittakaavaltaan melkoinen, sillä Kaukoloiden hallin pihalle on nyt saatu Matti Suurosen suunnittelema, lujitemuovinen Casa Finlandia sarjan huoltoasemamyymälä.
Myymälä on ollut alun perin huoltoaseman kassana ja kioskina lähellä Lappeenrantaa. Nyt se on tarkoitus palauttaa alkuperäiseen kuntoonsa ja sisustaa aikakauden tyyliin. Gulfin valomainos kioskille pitää löytää ja sitten, mahdollisesti kesällä -26, kioskin ympärillä voisi järjestää vaikkapa autoilijoiden kokoontumista.
Kaukoloiden kokoelmiin on päässyt parina kesänä tutustumaan Lehtimäen Ränkiviikolla ja kävijöitä on riittänyt. Yleisemmin paikkaa on hankala pitää auki, mutta muille harrastajille kokoelmia on esitelty muulloinkin.
Tuula Jokiaho
