Turvetuotannosta vapautuu vuosittain tuhansia hehtaareja suopohjaa. FM Kari Laasasenaho on tutkinut väitöstyössään turvetuotannosta vapautuvien suopohjien jälkikäyttöä bioenergiantuotannon näkökulmasta.
Tutkimuksissa havaittiin, että paikkatietojärjestelmillä voidaan allokoida suopohjilla kasvatettua biomassaa erilaisiin käyttökohteisiin ja tukea hajautetun bioenergiantuotannon suunnittelua.
Tutkimuksessa huomattiin, että suopohjien jälkikäyttöä ohjaa maanomistajien mieltymysten ohella myös suopohjien sijainti sekä maankäyttöön liittyvät yhteiskunnalliset päätökset.
Kari Laasasenaho työskentelee tällä hetkellä asiantuntijana Seinäjoen ammattikorkeakoulun Ruoka-yksikössä ja asuu Soinissa.
Laasasenaho on kirjoittanut ylioppilaaksi Alajärven lukiosta v. 2006 ja valmistunut filosofian maisteriksi Jyväskylän yliopistosta v. 2014. Hänellä on myös biologian ja maantieteen aineenopettajan pätevyys vuodelta 2016.
Laasasenahon ympäristötekniikan alaan kuuluva väitöskirja Biomass resource allocation for bioenergy production on cutaway peatlands with geographical information (GI) analyses tarkastetaan julkisesti Tampereen yliopiston Tekniikan ja luonnontieteiden tiedekunnassa torstaina 19.12.
Vastaväittäjänä toimii professori Anne Tolvanen Luonnonvarakeskuksesta. Kustoksena toimii professori Jukka Rintala Tampereen yliopiston Tekniikan ja luonnontieteiden tiedekunnasta.
Suopohjien suosituin jälkikäyttömuoto on edelleen metsitys
Turvetuotannon ympäristövaikutuksista käydään tällä hetkellä paljon keskustelua. Turpeen energiakäyttö ja turvemaat ovat merkittävä kasvihuonekaasujen lähde. Suomen soista n. 60000 hehtaaria on turvetuotannossa.
Turvetuotanto kestää yleensä n. 15-30 vuotta, jonka jälkeen tuotantoalue siirtyy uuteen maankäyttömuotoon. Turvetuotannosta vapautuu vuosittain n. 2000-3000 hehtaaria suopohjaa, ja näille alueille on pohdittava uusia käyttötarkoituksia.
Nykyisin yleisimmät jälkikäyttömuodot ovat metsitys, maatalous tai kosteikko, ja jälkikäytöstä päättää aina alueen maanomistaja. Reilu kymmenen vuotta sitten ruokohelpeä kasvatettiin suopohjilla voimalaitosten polttoaineeksi, mutta viljely lähti jyrkkään laskuun, kun ruokohelven poltto koettiin haasteelliseksi.
– Halusimme selvittää ruokohelven poltolle muita vaihtoehtoja. Päätimme tutkia ruokohelven biokaasutusta, sillä alueet tarjoavat mahdollisuuden kasvattaa energiakasveja ilman, että viedään tilaa nykyisin käytössä olevalta peltoalalta, Laasasenaho täsmentää.
– Suopohjat ovat haastava kohde energiakasvien kasvatukseen, koska kaikilla turvetuotantoalueilla on yksilöllinen vesitalous ja turvekerroksen alaisen mineraalimaan koostumus, joilla on vaikutusta kasvuoloihin. Lisäksi suopohjia vapautuu epätasaisesti jälkikäyttöön samaltakin tuotantoalueelta, Laasasenaho jatkaa.
Tutkimuksessa selvisi, että tuoreena korjattu ruokohelpi voi olla mahdollinen energiakasvi suopohjilla, jos sen viljely on optimoitu. Erityisesti Pohjois- ja Etelä-Pohjanmaa ovat potentiaalisia paikkoja biokaasuntuotantoon, koska siellä on kansallisella tasolla paljon turvetuotantoalueita sekä mahdollisuuksia maatilakohtaisille biokaasulaitoksille.
Tutkimuksessa toteutettiin kysely siitä, miten maaomistajat arvottavat eri jälkikäyttömuotoja eteläpohjalaisella tutkimusalueella. Selvisi, että suopohjien maanomistajat ovat kiinnostuneita bioenergiaa kohtaan, mutta he suosivat metsänkasvatusta jälkikäyttömenetelmänä.
Väitöskirjan loppuvaiheessa rakennettiin malli, jossa suopohjien energiakasvipotentiaali yhdistettiin muiden alueellisten biokaasutukseen soveltuvien massojen paikkatietoon ja etsittiin sopivia sijainteja biokaasulaitoksille.
Paikkatieto-ohjelmalla minimoitiin kuljetusetäisyyksiä tutkimusalueelta kerätyllä paikkatiedolla ja löydettiin 13 maatilakohtaisen (> 100 kW) ja kahdeksan keskitetyn biokaasulaitoksen (> 300 kW) potentiaaliset paikat. Mallilaskelmassa kuitenkin selvisi, että kohdealueella suopohjien rooli biokaasuntuotannon kokonaiskuvassa on pieni.
Suopohjien käyttöä biokaasuntuotannossa rajoittivatkin niiden syrjäinen sijainti, koska mallissa huomioitiin vain sellaiset suot, jotka sijaitsevat alle kymmenen kilometrin päässä maatiloista.
– Suopohjien suosituin jälkikäyttömuoto tullee edelleen olemaan metsitys ja sitä kautta mahdollinen metsäenergiantuotanto. Biokaasuntuotanto voisi olla mahdollisuus kohteilla, joissa suopohja sijaitsee lähellä suuria ja elinkykyisiä maatiloja. Maankäyttökysymykset ovat kuitenkin sidoksissa myös luonnontieteellisiin ilmiöihin, kuten ilmaston lämpenemiseen.
Nykyiset suopohjien jälkikäyttösuositukset pohjautuvat pitkälti alueiden vesitalouteen ja seuraavaksi tarvittaisiinkin nopeasti lisätutkimusta erilaisten jälkikäyttömuotojen ilmastovaikutuksista, Laasasenaho kiteyttää.
Väitöstyössä kehitettyä biomassojen kuljetusetäisyyksien optimointimallia voidaan soveltaa myös muilla alueilla. Kehitetty optimointimalli voi toimia esimerkiksi hajautetun bioenergiantuotannon suunnittelun työkaluna kunta- tai maakuntatasolla.
