Toukokuun toinen sunnuntai on perinteisesti omistettu äideille. Äidit, jos ketkä, ovatkin juhlapäivänsä ansainneet.
Äideistä parhain on tietenkin se oma äiti, siitä asiasta harvalla meistä on epäselvyyttä, vaikka moni äiti itse tuskitteleekin sen kanssa, miten onnistuu ja on onnistunut äitinä?
Kun lapset ovat pieniä, äidillä voi olla tuhat rautaa tulessa työn, kodin ja lastenhoidon kanssa tasapainoillessaan. Huono omatunto voi vaivata turhankin usein kun tuntuu, ettei ehdi antaa lapsilleen niin paljon aikaa kuin haluaisi.
Murkkuikäisen lapsen äiti taas saa usein suoraa palautetta jälkikasvultaan ja se palaute ei usein ole kovin hyvää. Lapsi potkii ja kapinoi, ei polje enää syliä vaan sydäntä. Ja taas äiti miettii, mitä hän on tehnyt väärin?
Kun lapset ovat aikuisia ja omassa elämässään, on äidillä kunnolla aikaa pohtia, osasiko hän olla äiti sillä tavoin, kuin lapset olisivat tarvinneet? Saivatko he riittävän turvalliset eväät omaan elämäänsä ja vanhemmuuteensa?
Onko äitiys sitten pelkkää huonoa omaatuntoa ja murehtimista? Toivottavasti ei, sillä jos asiaa kysytään lapsilta, se oma äiti on paras jopa sille murkkuikäiselle. Useimmat tyttäret toivovat, että osaisivat olla omille lapsilleen yhtä hyviä äitejä, kuin heidän oma äitinsä on ollut.
Toivottavasti jokainen äiti siirtää ensi sunnuntaina edes yhdeksi päiväksi syrjään huolehtimisen ja murehtimisen ja nauttii täysillä siitä, että hän on maailman tärkein ihminen. Sillä sitähän jokainen äiti on.
